Pari sanaa hanketyöstä, palveluohjauksesta sekä ihan elävästä elämästä.
No niin on vain kohta yhdeksän kuukautta takana
mielenkiintoista hankemaailmaa, Lapin LAPE-hankkeen kehittäjätyöntekijänä olen
päässyt tutustumaan Lapin maakunnan eri kuntiin ja myös järjestöihin ja
seurakunnan toimijoihin.
Toimenkuvani hankkeen palveluohjauksen kehittämisessä on
mielenkiintoisella tavalla sekoitus uutta ja vanhaa, pyrimme kehittämään
palveluohjauksellista työotetta lapsiperheiden palveluihin ympäri Lapin
maakunnan. Tavoitteenamme on saada palveluohjaus toimivaksi kunnissa ja
seutukunnissa. Tätä tavoitetta kohti mentäessä on hyvä kuitenkin huomata jo
kuntien toimijoiden tekemä palveluohjaus, jo vuosikymmenten ajan. Tätä ei pidä
missään nimessä sivuuttaa, tulevaa perhekeskustoimintamallia rakentaessa meidän
on tärkeää huomata ne vanhat hyvät käytännöt joita kunnilla ja seutukunnilla jo
on, näitä meidän tulee vahvistaa.
Tällä hetkellä palveluohjausta viedään Lapin maakunnassa
eteenpäin kymmenessä eri kunnassa, hankkeen tuella tottakai. Tavoitteenamme on
saada kevään aikana vielä lisää kuntia mukaan palveluohjauksen pariin, sillä
kuntalaisten kannalta palveluohjauksen merkitystä ei voida väheksyä. Hyvin
toimiva palveluohjaus mahdollistaa oikea-aikaisen varhaisen tuen, tämä on iso
asia ihan inhimillisestä näkökulmasta, puhumattakaan taloudellisestikin, sillä
kuten tiedämme, usein euro toimii konsulttina myös kehittämistyössä. Mikäli
kehitetty palvelu vähentää kustannuksia ja helpottaa palveluihin pääsemistä, on
suunta ainakin oikea.
No mitä tämä palveluohjaus sitten on? Yksinkertaisesti
sanottuna se on toimintaa, missä työntekijä ohjaa asiakkaan oikean palvelun
äärelle. Palveluohjaajan voi tavoittaa puhelimitse, sähköisten
tiedonsiirtokanavien kautta, chatista, eli useasta eri palvelukanavasta.
Kaikkien näiden tarkoituksena on helpottaa yhteydenottoa ja madaltaa kynnystä
kysymiselle. Asiakkaalla ei tarvitse tietää mitä tai ketä hän yrittää
tavoittaa, palveluohjaaja tuntee palveluverkoston ja asiakkaan tarpeen mukaan
ohjaa oikean palvelun äärelle. Niinpä, kuulostaa tietty helpolta, mutta sitä se
ei ole. Avainasemassa onkin palveluohjaajan rautainen ammatillisuus ja kokemus
palveluverkoston toiminnasta. Myös paikallistuntemus on tärkeää, sillä
esimerkiksi pienien kuntien erityispiirteet ovat sellaisia, joita niihin
perehtymätön ei voi tietää tai tuntea. Tämä on yksi osa sitä
palveluohjausta, jota me yritämme hankkeen kautta viedä eteenpäin kunnissa.
Tämän lisäksi kehitämme palveluohjaajien verkostoa, eli tarkoitus on
verkostoida palveluohjaajat jo varhaisessa vaiheessa ja kouluttaa heitä säännöllisesti.
Mutta, arvoisat lukijat, siitä sitten enemmän seuraavassa
blogikirjoituksessani.
Niin juu, siis lupasin kertoa pari sanaa oikeasta elävästä
elämästä. Hyvät blogin lukijat, ottakaa tästä neuvosta nyt kiinni, ja toimikaa
siten kuin neuvon, älkää siten miten minä toimin. Ai mikä homma, noh, tässä
viikko pari takaperin oli hanketyöntekijän (eli meikäläisen) osalta kiirus
viikko, päivät alkoivat aikaisin ja aamut menivätkin autonratissa ajellessa
ympäri laajaa Lapin maakuntaa. Viikko huipentui Sallaan, jossa sivumennen
sanoen viedään eteenpäin myös palveluohjauksellista työotetta laajasti koko
sosiaalipalveluiden osalta ja kaikkiin ikäryhmiin kohdentuen. Noh, mitäs siellä
Sallassa sitten tapahtui? Ei varsinaisesti mitään sellaista mistä pitäisi
huolestua, ainoastaan allekirjoittaneen tietokone teki tenät eikä suostunut
inahtamaankaan vaikka kuinka virtanappia painelin ja konetta laturiin
asettelin. Eihän siinä muuten mitään, mutta koneellahan tietysti sattui olemaan
kaikki suunnitelmat ja palvelurungot ja etenemisvisiot mitä olin Powerpointille
ehtinyt rakennella. Ja sitten se tärkeä oppi, en tietenkään minkäänlaista
varmuuskopiota ollut tehnyt muistitikulle, sharepointtiin tai mihinkään
muuallekaan tarjolla oleviin tallennuspaikkoihin. Hikeä meinasi pukata, vaikka
pihalla oli pakkasta parikymmentä raatia ja juoksuaskeliakaan ei ollut tullut
otettua. Onneksi, siis onneksi paikalla olleet olivat ymmärtäväisiä, ja hetken
hajoilun jälkeen pääsimme aloittamaan improvisoiden ja loppujen lopuksi saimme
suunnitelmat valmiiksi. Mutta kun Rovaniemeä kohti lähdin ajamaan, ei tietokone
vieläkään ollut suostunut heräämään henkiin. Auton rattiin istuessani en voinut
kuin nauraa ja onnitella itseäni, mietin koko ajomatkan että jos konetta ei saa
korjattua ja tiedostot on mennyttä, kuinka kauan minulla tulee menemään että
saan kaikki koostettua uudelleen. Meneekö siinä viikko vai kenties kaksi,
taitaa mennä muuten iltavuoron puolelle kun kalenteri on jo täyteen buukattu.
Rovaniemelle kun pääsin ajoin suoraan tietokonehuoltoon,
jossa ystävällinen korjaajanainen otti läppärin työn alle. Oli muuten perjantai
ja kello vähää vaille neljä. Mietin että kuinkahan onnellinen tämä korjaaja
onkaan kun sai tällaisen iloisen yllätysmomentin viikon viimeiseksi
työtehtäväkseen. Mutta, eipä mennyt kauaa kun korjaaja ilmoitti että juu,
täällä on päivitys jäänyt jumiin ja eipä mene kuin hetki niin kone on korjattu.
Olin lähes shokissa, melkein itkin ilosta, tiedostot, siis kaikki tiedostot,
olivat edelleen tallessa. Kohta kone oli jo valmis, ja kello olikin jo neljä.
Melkoinen päätös pitkälle viikolle. Kiittelin korjaajaa vuolaasti, toivotin
hänelle hyvät viikonloput ja lähdin ajelemaan kotia kohti. Kotiin päästyäni
mietin kulunutta viikkoa, ajelin autolla neljän päivän aikana yli 1200 kilometriä,
palavereita pidettiin useita ja pilotoinnit etenivät melkoisesti. Olihan vain
viikko, joka huipentui vielä tietokoneen tilttaamiseen. senpä kunniaksi otin
ensimmäisenä tietokoneesta varmuuskopiot kaikista tiedostoista, tai tarkemmin
sanottuna kaksi. Se oli sellainen viikko se.
T. Mikko Närhi
Kommentit
Lähetä kommentti